Arjen alku

Musta tuntui tosi hassulta mennä kouluun bussilla, jolla yleensä matkustin vain kaverille, shoppailemaan, leffaan… Oikeastaan kaikkialle muualle paitsi kouluun. Mutta mä olin tosi onnellinen, ettei mun tarvinnut palata takaisin sinne samojen ihmisten joukkoon, joiden kanssa olin viimeiset kolme vuotta viettänyt. Mä kuitenkin pelkäsin, että mun seuraavat kolme vuotta olisivat samanlaiset kuin edelliset. Samalla mä tiesin, että nyt mulla oli mun parhaimmat kaverit mukana ja tällä kertaa kaikki menisi toisin.

Ja niin kaikki menikin. En tällä kertaa seisonut keskellä koulun pihaa ja odottanut jonkun tulevan juttelemaan minulle. Menin itse juttelemaan muille. Ja tällä kertaa minulla oli kavereita, joiden luokse pystyin aina palaamaan. Mikään ei mennyt niin kuin olin pelännyt.

75 minuuttia ei tuntunut seitsemältäkymmeneltä viideltä minuutilta. Ei edes ensimmäisenä päivänä. Yläasteella olin jo ensimmäisistä minuuteista lähtien tuijottanut kelloa odottaen 45 minuutin olevan ohi. Nyt ei tarvinnut, vaikkeivat tunnit yhtään sen kiinnostavampia olleet. Se, ettei samoja naamoja tarvinnut tuijotella joka tunti, tuntui mukavalta. Uusiin ihmisiin tutustuminen tuntui mukavalta.

Mun ensimmäinen lukioviikko sujui tosi kivasti huolimatta siitä, että saavuin liikuntatunnille myöhässä ja kaikki alkuinfo meni multa ohi. Ja vaikka mä vihaan liikuntaa, siitäkin tunnista selvittiin lopulta. Mulla on muutama kivalta vaikuttava opettaja ja niiden muidenkin ainoa vika on tylsyys. Tällä hetkellä mulla on sellainen olo, että tästä vuodesta tulee tosi kiva. Kesäloman olikin jo aika loppua.